Sivustolla esiteltävien taiteilijoiden tuotantoa on esitelty ITE-taiteen näyttelyissä Suomessa ja ulkomailla vuodesta 2001 alkaen.

Timo Peltonen

(1929–2007), Korpilahti

Mää oon ikäni joutunut tekemään työtä, kaikenlaista työtä lapsesta asti. Mää on tehny kolme taloaki. Mää oon kaikenlaista työtä joutunu, niin sitä oppii. Elämä opettaa ihmistä. Se on pakko. Ja kun ei oo rahaa teettää toisilla, niin tekkee ite.

Vasta aikuisiällä vanhempansa löytäneelle korpilahtelaiselle Timo Peltoselle lapsuus ei ollut onnen aikaa. Piirustus ja maalaus ovat kuitenkin taitoja, joilla hän jo varhain sai hyväksyntää ja kannustusta osakseen. Kansakoulussa mulla oli aina se piirustus, aina paras. Opettaja laitto aina seinälle, että kattokaa, tässä Timon orava, se on hyvin piirretty. Ja siitä se on alakanu aina ja mää oon aina tykänny kaikesta kauniista, niin elämässä. Metsurina ja rautatieläisenä toiminut Peltonen aloitti maalausten teon poikakotivuosinaan sota-ajan lakkamaaleilla, mutta veistosten teosta hän kiinnostui vasta 1980-luvun lopulla jäätyään vanhuuseläkkeelle. Peltosen ensikosketus pölliveistoon syntyi rautakaupan moottorisahaesittelyssä: Mää näin kun yks mies teki tuota noita. Ja tuo emäntä sano mulle, että kyllähän sinäki ossaat. Ja minä sanoin sille [veistäjälle], että saanko mä kahtoo vierestä. Se sano, että kahto vaan. Se tuola Jyväskylän Tourutornissa esitteli moottorisahaa ja teki niitä. Ja niinhän minä tein sitte kanssa, rupesin heti tekemään ja se oli joskus kaheksakytluvulla, -88, kun mää alotin. Ja sitte mää soitin sille miehelle, kun se tekee tuolla Savonlinnan tuolla puolella, että saako tulla, mää otan oppia. Mää olin vuorokauen siellä ja niinhän mää sitte… On se teheny toistakymmentä vuotta. Kyllä nää yhtä hyviä on kun senkin tekemät, ehkä parempiakin kun mää värjään niitä, se on ihan makuasia.

Peltonen kertoi, että kun hän sitten myöhemmin hakeutui maalauskursseille, hän olisi halunnut, että sielläkin opettaja olisi opettanut tekniikan näyttämällä itse mallia. Niin ku sanotaan, tässäki tuo maalauskurssi, niin eihän siinä mittään oppinu, kun siinä vaan teoriaa, vaan tuota päntättiin päähän. Kyllä mää sanon, että pitäs enempi opettaa, siis opettajan opettaa sitä tekniikkaa ihan. Ku mulla on hyvä näkömuisti. Sanonko väärin? Mä oon semmonen, jos mä nään jonkun tekevän. Se olis jääny mulle kertakaikkiaan hyvin mieleen, kun olis nähny, näytetty miten tehä. Peltosen ensimmäinen veistos oli moottorisahaveistolle tyypillisesti karhu. Se oli semmonen ”tule painimaan mun kanssa”, kädet oli tuollalailla (levällään). Se oli tuossa, toistakymmentävuotta vanha, siltä silmäkin putos. Eikö nää ihmiset osti sen pois ja mulla oli pahamieli. Ensimmäinen meni. Se oli kaikkein paras näistä töistä vissiin vieläki, onnistunut… Vaikka se ei ollu, oli semmonen krouvi, ei se niin tarkka ollu.

Moottorisahaveistäjiä on Suomessa paljon, mutta ilmeikkyys ja iloinen väritys tekevät Peltosen veistämistä metsänväen muotokuvista hyväntuulisen omintakeisia. Peltosen eläinhahmot ovat niin ilmeikkäitä, että ne tuntuvat heijastelevan inhimillisiä luonteenpiirteitä. Varsinkin karhut hän on esittänyt lempeänoloisina nappisilminä nalleina, kuin suoraan satukirjan sivuilta. Peltonen kertoi, että haluaa tehdä veistoseläimistään mukavan näköisiä, että katsojatkin niistä tykkäisivät. Taustalla on kuitenkin pyrkimys jäljitellä luonnon kauneutta. Kokeneena metsänkävijänä Peltonen veisti ja väritti monet eläimet muistin varassa, juuri muuhun kuin perhosten siipikuvioihin ei täytynyt katsoa mallia kirjasta. Enimmäkseen Peltonen ikuisti Suomen metsistä tuttuja eläimiä; karhuja, jäniksiä, oravia ja erilaisia lintuja, mutta mahtuu veistoskavalkadiin myös muutama rehevä muotoinen ihmishahmo sekä tekijälle erityisen rakas oranssinkeltainen Pantteri.

 

Teksti ja kuvat: Minna Haveri





© Maaseudun Sivistysliitto