Sivustolla esiteltävien taiteilijoiden tuotantoa on esitelty ITE-taiteen näyttelyissä Suomessa ja ulkomailla vuodesta 2001 alkaen.

Kaarina Staudinger-Loppukaarre

(1911–2013), Savonlinna

Savonlinnassa keskellä Suomen hienointa järviseutua eli yli 100-vuotiaaksi Kaarina Staudinger-Loppukaarre maalaten joka yö Olevaisia.

Tämä hämmästyttävä energialähetti oli sisäsyntyinen outsider-maalari, jonka eideettiset Olevaiset kasvavat hänen omien sanojensa mukaan suoraan hänen silmistään maalausalustalle. Juuri tästä silmäsyntyisyydestä johtuen ovat nämä väreissä ilvehtivät olennot ainutlaatuisen eläviä. Niissä tuntuu olevan luotuna kokonainen uusi eliökunta ja myös ihminen.

Loppukaarteen olevaiskosmos on unelmamaailma, josta paha tahto on poissa. Jokainen olevainen sulautuu sovussa toiseensa ja tuntuu tarvitsevan toistaan hellyyden välttämättömyydessä. Ne eivät syö eivätkä lyö tosiaan. Näitä lintuja, liskoja ja imettäväisiä ei tunnista biologisesti, vaan ne ovat kuin muunnelmia jostain hyvin persoonallisesta Kaarina-solusta ja tuntuvat kasvavan toisistaan muodostaen kuin hyvintoimivan elimistön.

Useasti maalaus on maalattu reunasta reunaan kuin korostamaan Olevaisten loputtomuutta. Toisinaan nämä linnut tai kalat muodostavat värikylläisiä ryppäitä, jotka sijaitsevat huikaisevassa tilassa, ympärillään pimeä avaruus, joka sekin on täynnä pimeysolevaisia. Jokaisella Olevaisella tuntuu olevan hiukan oma perspektiivinsä tässä painottomassa maailmassa.

Päävärit loistavat Olevaisten muodostaessa graafisesti tanssillisia rytmejä, mutta paras väri on maalarin mielestä ruskea. Se liittyy maahan, ja näkijätaiteilija kertookin lapsuudessaan nähneensä luonnossa maahisten vilistävän hirveää vauhtia.

Olevaiset eivät kuitenkaan ole kuvitusta luonnonhengistä tai tontuista, vaikka ovatkin niiden sukulaisia. Niissä on hätkähdyttävää yksilöllisyyttä: ikään kuin ne todella eläisivät jossain omassa ulottuvuudessaan, jonka Staudinger-Loppukaarre tekee meille näkyväksi. Niissä on huumoria, joka naurattaa tekijää itseäänkin, kun hän ihmettelee mitä hänen ”pöljät silmänsä” näkevätkään. Maalatessaan hän keskustelee niiden kanssa, koska ne ovat hänen parhaita ystäviään.

Ihmishahmo pulpahtelee Olevaisten seassa ja joskus osittain eläinhahmoisena sulautuu tähän joukkoon, joka on koko ajan liikkeessä. Joskus fantasia-imagojen sekaan tulee kuin vierailulle jokin realistinen olento, vaikkapa kissa. Jokainen Olevainen tuntuu menevän omaan suuntaansa, mutta niitä yhdistää suuri ja hyväntahtoinen elämänvoima kuin magneetti. Toisinaan tämän satumaisen suloisen makaaberisyyden sekaan eksyy myös joku kieroonkasvanut olento.

Kaarina Staudinger-Loppukarre ei saanut taidekoulutusta, vaan taiteili koko ikänsä lapsesta lähtien ja oppi omin päin maalaamaan myös realistisesti tarpeen tullen. Värinkäsittelyn hän oppi karttapiirustuskoulussa ennen sotaa, mutta kohtalo vei hänet suuren perheen emännäksi, ja Olevaiset alkoivat nousta alitajunnan pimennosta esiin öiseen aikaan kun lapset nukkuivat. Perheenpää ei kuitenkaan pitänyt Olevaisista, ja niinpä Kaarina piilotti ne sahanpurun sekaan vintin maalauskomeroon. Sieltä ne ovat hitaasti vuosikymmenien saatossa nousseet vapaaseen olemiseensa, ja Helsingin Nykytaiteen museon Kiasman ITE ja Art Brut -näyttelyssä 2005 tulivat Olevaiset laajan yleisön tietoisuuteen suurella menestyksellä.

Monissa Staudinger-Loppukaarteen maalauksissa on kuin Marc Chagallin väriskaaloja ja slaavilaista rakkaudellisuuden keinahtelua kitshin ja kuvituksen kehdossa teosten kuitenkaan olematta koskaan imeliä. Niistä tulee mieleen posliinimaalauksen hohto, mutta kuvat voisivat löytyä myös tatuoidulta iholta. Niissä elää tropiikin runsaus, ja varmasti niihin on vaikuttanut Espanja, missä taiteilija on maalannut paljon ja pitänyt näyttelyitä. Espanjalaiset ovatkin antaneet tämän yleisnimityksen Olevaiset näille sinänsä nimettömille maalauksille. Staudigerin esi-isä on saksalainen.

Kaarina Staudinger-Loppukaarre kokeili eri tekniikoita ja halusi yllättää itsensä ja olentonsa aina uudessa kompositiossa. Töitten variaatioista löytyykin hämmästyttäviä sommitelmia: niissä on suurenmoista musikaalisuutta ja absoluuttista värisilmää. Taiteilija ei pelännyt myöskään murrettuja, dramaattisia värejä, joissa Olevaiset ovat haavoittuneempia ja surumielisempiä – mutta eivät koskaan murskattuja. Kaarina aina maisteli (kirjaimellisesti!) käyttämiään akvarellivärejä ikään kuin varmistaakseen maalauksiensa ”oikean maun”.

Staudinger-Loppukaarteen Olevaisia on vaikea verrata edes outsider-taiteen vastaavuuksiin. Jos yhdistäisi italialaisen Carlo Zinellin yksittäisinä toistuvat lintu- ja ihmisaiheet sveitsiläisen Aloïse Corbazin pursuavan värikylläisiin prinsessajuhliin, voisi syntyä Olevaisyhteys, mutta vertaus olisi ontuva, sillä edellä mainitut maalasivat mielensä sairaudesta käsin, Kaarinan Olevaiset taas nousevat luonnonlapsen sielusta.

Kaarina Staudinger-Loppukaarteen kunnioitettavan iän ja hämmästyttävän terveyden ja elämänilon salaisuus oli varmaankin tämä maalauksellinen yhteys Olevaisiin. Ne tervehtivät meitä terveyden ja ikuisen elämän valtakunnasta.

Teksti: Erkki Pirtola Kuvat: Taiteilijan arkistot





© Maaseudun Sivistysliitto