Aune Kinnunen
Viitasaari (1931–2021)
”Ei mittään oppia. En oo mistää saanu oppia sen kummemmin. Nämä on kaikki ihan ’itse tehty elämä’ kyllä se niin on.”
Viitasaarelaisen Aune Kinnusen luovuus ei ilmene vain kukoistavan pihapiirin teoksina, vaan hän on kaunistanut myös kotinsa sisätilat taiteellaan ja taidokkailla tekstiileillään. Eikä kaikki toki ole esilläkään, niin paljon ja monenlaista Kinnunen on elämänsä aikana kutonut, ommellut ja virkannut. Ympäristö on täynnä kekseliäitä käsitöitä, keittiön uunikin on itse luonnonkivillä päällystetty. Kinnunen kertoo muistavansa pakottavan luovuuden halun jo lapsuudestaan. ”Niin mää aina tein kivistä ja sienistä, tein ukkoja ja akkoja ja sen leikin pystytin. Jos ol kivenkolo, joku semmonen katos, niin sinne minä laitoin kotin het paikalla. Ja risuista tein, jos lehemät lepo enempi aikoo, niin sillon joku maja. Ja se ol se tekemisen määrä aina, että… Sitä piti saaha. Jos ei muista niin marjostakin, rissuun pisteli. Tökötin akkoja ja ukkoja ja helemoja niille. Ja sitte ku kotiranta ol siinä, hiekkaranta. Mä muistanki kerran tehtiin siellä tiiliä, niin sieltä savea otettiin, niin niistä sai kuppia ja kaikkia tehtiin ukkoja siellä ja akkoja. Ja minä etupäässä olin kyllä ahkera niitä kääntämän siellä.”
Koko elämän läpi hän on jatkanut aktiivista käsitöiden tekemistä. Käsityön lajit ovat vaihdelleet elämäntilanteen ja olosuhteiden suomien mahdollisuuksien mukaan. Luovan työn Kinnunen on kokenut maatalon työntäytteisen arjen keskellä ylellisyydeksi, jopa huvitteluksi. Pyhäpäivät taloustöiden jälkeen sekä yöt ovat monesti olleet sitä aikaa, jolloin tekemisen halun on voinut päästää valloilleen. Mutta vaikka unet ovat välillä jääneet lyhyiksi, on luova työ aina palkinnut tekijänsä. Kinnunen kertoo, että silloin ihminen on onnellinen, kun näkee omien kättensä työn valmiina ja huomaa onnistuneensa. ”Minusta aina tuntuu, että minkä minä hyväksyn, niin se on hyvä. Ei se vieraan kehuminen, se monta kertaa on halaveksimista. Ei se aina oo niin todellista, se kehuminen. Että mieluummin vaikka ei kehu. Kyllä minä ite, minä silimälläni, minkä minä tien ja minä hyväksyn sen. Minä oon pihan laittanu tänne, minä en oo apuja tarvinnu. Kottikärrytyönä kaikki tehnynnä ja istuttanna, ja musta tämä on ihana. Minä nautin tästä valtavasti. Ja nuo kaikki sitte mitä on rakennettu, niin minä suunnittelen ne ite, että niin tehhään ja semmonen tehhään. Ne on aina syntyny sitte. Että ei se, se kun on se tekemisen ilo, kyllä niin suuri ilo että.”
Kinnusen taide kertoo muistoista, maaseudun perinteistä ja kauneuden kaipuusta. Jotkut teokset ovat kantaaottavia, mutta ilman hyökkäävyyttä. Kinnusen syrjäisellä paratiisipihalla vallitsee rauha, kaikella on paikkansa. Vanhat maatalon työvälineetkin kukkivat karhikukkina oikeiden lajitoveriensa seassa. Tekemään tottuneissa käsissä marjaretkiltä kotiin kulkeutuneet risut, sammalet, kivet ja kävyt ovat muuttuneet veistoksiksi materiaalien taipuessa niille kullekin luonteenomaiseen ilmaisuun. Kinnusen arjenympäristö ja elämäntapa on kauttaaltaan kauneuden läpäisemää.
Teksti ja kuvat: Minna Haveri
